NeitiNerlie.net

Nerlie's little corner of art

Toivo

--------

Istun yksin kapean kujan päässä kylmissäni. Sataa kaatamalla, mutta talojen reunusten lähes yhteen yltävät räystäät suojaavat minua jäätäviltä pisaroilta. Mutta silti värisen kylmästä. Pieneen loukkooni ei pääse tuuli, eikä sade, mutta kylmän, hyytävän ilman etenemistä ei kukaan voi estää. Tai paksu talvitakki toki voisi. Mutta ei minulla sellaista ole. Päälläni on vain likaiset ja reikäiset vaatteet ja ohut viltti. Lämpimän talvitakin ajatteleminen ei helpota lainkaan oloani. Tulee vain entistä kylmempi, kun kuvittelee miten jotkut tuolla kujan ulkopuolella kiirehtivät asioilleen lämpimät vaatteet yllään.

Väsymys painaa silmiäni, mutten uskalla nukkua. Kylmä on petollinen. Se on kuin kuka tahansa saalistaja. Iskee uhrin heikoimmalla hetkellä. Mikäli nyt ummistaisin silmäni se iskisi. En enää koskaan heräisi.

Mutta miksi en tahdo vaipua ikuiseen uneen? Miksi taistelen yhä vastaan, vaikka minulla ei ole enää mitään mistä taistella? Se on erittäin hyvä kysymys. Moni tekee sitä maailmassa. Moni on menettänyt kaiken, mutta silti välttelevät kuolemaa. Ne jotka antautuvat ja päättävät elämänsä ovat menettäneet toivon. Niin. Ne jotka sinnittelevät. Heillä on vielä toivoa. Tai sitten he vain luulevat niin. Valheessa on hyvä elää, niinhän sitä sanotaan.

Koukistan kohmeisia sormiani. Ne tuskin enää liikkuvat, kohta olen kirjaimellisesti jääkalikka. Pitäisi lähteä liikkeelle, mutta en tiedä saisinko enää jalkojani kantamaan kehoani, vaikka siinä ei olekaan juuri mitään kannattelemista.

Nälkäkin on. Kuristava tunne tosin on lähinnä jo turtunut pois. Kun on monta päivää syömättä, pian katoaa nälkä. Siitä tulee osa sinua, etkä enää tunne sen läsnäoloa niin selvästi. Mutta se on siellä. Vaanii yhtä salakavalasti kuin kylmäkin. Valmiina tappamaan.

Käperryn yhä vain pienemmäksi yrittäen piiloutua kaikelta. Kylmältä, nälältä... Kuolemalta. En tahdo kuolla, sillä minulla on vielä toivoa. Tai ainakin tahdon uskoa niin. Niin kauan kuin uskon siihen, tiedän pysyväni hengissä.

Päivä päivältä toivo vain käy yhä vähäisemmäksi. Siitä on entistä hankalampi pitää kiinni. Kuinka kauan olenkaan istunut täällä ja yrittänyt epätoivoisesti roikkua elämässä? Tunnin... Päivän.... Viikon...

Minun täytyy tehdä jotain. Toivo on karkaamassa, tunnen kuinka se pakenee tokkuraisesta mielestäni. Yritän nousta ylös, mutta en saa aikaan muuta liikettä, kuin pienen käden liikautuksen. Yritän uudelleen. Tällä kertaa saan itseni jo muutaman sentin ylös maasta, mutta jälleen lysähdän takaisin maahan kuin räsynukke. En tunne enää jalkojani. En ole tuntenut niitä hetkeen. Ovatko ne vielä siellä?

Minun on pakko tarkastaa. Ovathan ne. Mutta liian heikot kannattelemaan minua. En kuitenkaan aio vielä luovuttaa. Toivo ei ole vielä täysin karannut mielestäni. Siitä on pienen pieni hitunen vielä jäljellä. Ehkä se auttaa minut pystyyn.

Mutta mitä sitten? Mitä teen kun olen päässyt pystyyn? Voimani eivät riitä edes yhden askeleen ottamiseen, joten miksi edes vaivautua nousemaan ylös? En tiedä, mutta tahdon silti koettaa.

Ponnistan jälleen voimani äärimmilleen ja pääsen istuma-asentoon. Nojaan seinään raskaasti huohottaen. Kylmä ilma ei enää polttele keuhkoissani. Oloni on kauttaaltaan turta. En tunne enää mitään. Lasken käteni maahan ja sivelen sen pintaa kevyesti. Hämärästi havaitsen maan kylmän kosketuksen, mutta en tunne sitä kunnolla.

Vedän syvään henkeä ja ottaen tukea viereisestä seinästä yritän ponnistaa pystyyn. Ei onnistu, vaan lysähdän takaisin istuvalleni. Mutta kyllä minä vielä seisomaan pääsen. Pääsinhän jo istumaankin. Levähdän pienen hetken. Pieni hetki lisää aikaa kylmälle jatkaa kehoni turruttamista.

Vielä yksi ponnistus... Ja tein sen! Pääsin seisomaan. Lysähdän seinää vasten raskaasti huohottaen. Vaatii erittäin paljon tahtoa ja vaivaa pysytellä pystyssä pelkkä seinä tukenani. Mutta tämän suorituksen ansiosta on toivo jälleen alkanut palata mieleeni. Se täyttää minut ja nyt olen aivan varma, että selviän pois kylmästä. Pääsen lämpimään. Pääsen suojaan. Ehkä jos joku kujan takaa huomaisi minut nyt. Mutta ei. Kukaan ei koskaan katso tyhjille kujille.

Niinpä minun on taivallettava pitkä matka kujan toiseen päähän kadulle. Sieltä löytyy ihmisiä, jotka ehkä auttaisivat. Mutta eihän kukaan ole auttanut minua aieminkaan, joten miksi nyt auttaisi? Harkitsen tätä hetken ja päädyn siihen tulokseen, ettei kukaan hyvä ihminen ole vielä sattunut kohdalle. Hyviä ihmisiä on maailmassa hyvin vähän. Ihmiset karttavat vaistomaisesti erilaisuutta, mutta kaikki eivät. Jotkut tahtovat auttaa. On olemassa hyviäkin ihmisiä.

Tämä on aivan uusi ajatus mielessäni. On olemassa hyviäkin ihmisiä. Mistä minä sellaista keksin? En ole koskaan tavannut hyvää ihmistä. Ihmistä joka on tahtonut auttaa minua. Mutta silti tämä ajatus antaa minulle jälleen voimaa. Ehkä se on pelkkää toiveajattelua. Että tämän kapean kujan päässä olisi joku, joka tahtoisi auttaa. Mutta se toi minulle tahtoa jatkaa. Siellä voisi tosiaan olla joku, joka auttaisi. Päästäisi minut lämpimään, antaisi minulle ruokaa. Parantaisi minut.

Vedän jälleen syvään henkeä ja alan hivuttamaan toista jalkaani eteenpäin. Ensin horjahdan, kun tunnottomalle jalalle on hankala laskea lisää painoa, mutta pysyn pystyssä seinän ansiosta. Pidän edelleen seinästä tiukasti kiinni ja kaivan sormeni pienten tiilien rakosiin pitääkseni itseni pystyssä. Hivutan jalkaa vielä muutaman millin eteenpäin. Nyt pitäisi siirtää toistakin jalkaa. Mutta voimani ovat jo tässä vaiheessa lopussa. Olisi vain niin helppoa nyt lysähtää maahan ja antaa kylmän ja nälän kilpailla siitä kumpi ehtisi ensin tarttua heikkouteeni.

Ja minä sorrun. Lysähdän kasaan jälleen kuin räsynukke. Matkani päättyi siihen. En enää jaksanut nostaa sormeanikaan. Olin niin väsynyt. Kylmä kaivautui luihin ja ytimiin ja nälkä söi sisältäpäin. Ihminen luovutti niin helposti. Ihminen oli niin heikko. Ja minä olin vain ihminen. En enää jaksanut pitää kiinni toivostakaan, vaan päästin sen menemään. Ehkä se löytäisi jonkun toisen luokse. Jonkun, joka ei olisi vain tavallinen heikko ihminen, vaan jonkun jolla olisi päättäväisyyttä ja itseluottamusta. Jonkun luo, joka selviäisi. Minä se en ollut.

Toivo meni menojaan. Se ei jäänyt katsomaan taakseen, ei edes sanonut hyvästejä. Tosin en minä siitä enää välittänyt. Suljin silmäni ja odotin. Mutta en kauaa. Sillä kuolema tuli. Olin vastustellut sitä niin kauan, että nyt se tuli mielellään luokseni.

Yhtäkkiä olivat poissa kylmä ja nälkä. Minulla oli pitkästä aikaa lämmin ja hyvä olo. En tiedä mitä tapahtui. Ehkä ensin ajattelin, että joku oli löytänyt minut. Joku hyvä ihminen. Että hän olisi kantanut minut kotiinsa. Lämpimään ja hoitanut minua.

Minulla kesti hetki tajuta, ettei se ollut mennyt niin. En ollut enää maailmassa. Kuolema oli tullut hakemaan minua ja nyt olin sen matkassa. Matkalla jonnekin kauas. Ehkä tämä matka olisikin pitkä. Päättymätön. Mutta siitä en välittänyt. Nyt minulla oli hyvä olo. Niin kauan olin tätä odottanut ja vihdoin sen saavuttanut.

Elena juoksi pitkin mukulakivikatua äänekkäästi nauraen ja jatkuvasti taakseen vilkuillen. Mikään ei ollut niin hauskaa, kuin lapsenmielinen hippa isän kanssa vielä kuusitoista vuotiaanakin. Isä oli saavuttamassa Elenaa, joten tyttö päätti yrittää eksyttää tämän ja kääntyi edess näkyvälle pikkukujalle. Hillittömästi kikattaen ja henkeään haukkoen neiti nojasi selkänsä talon tiiliseinään ja yritti pysytellä mahdollisimaan hiljaa, jottei isä löytäisi häntä.

Elena kurkisti nurkan takaa oliko isä pysähtynyt ja veti nopeasti päänsä takaisin, kun näki tämän vilkuilemassa ympärilleen vain parin metrin päässä. Elena kääntyi takaisin kujaan päin ja siinä samassa tytöltä pääsi kauhistunut kirkaisu. Maassa makasi jokin. Ei. Ei jokin, vaan joku. Se oli pieni tyttö. Ehkä kymmenen vuotias. Tyttö oli kalman kalpea ja tuon hiukset olivat aivan kohmeessa.

Elenan silmiin nousivat kyyneleet tyttöä katsellessa. Miten tämä oli tapahtunut? Neiti lähestyi varovasti lasta käsi ojennettuna. Ehkä tyttö ei olisikaan vielä kuollut. Mutta kun Elenan käsi tapasi lapsen kylmän posken ei asiasta ollut enää epäilystäkään. Tyttöhän oli aivan jäässä.

"Tule pois sieltä!" isän karjaisu kajahti kujan päässä miehen harppoessa Elenan luo ja retuuttaessa tämän kauemmas lapsesta. "Ties mitä tauteja tuokin raato kantaa sisällään", mies tuhahti lähtien samalla raahaamaan omaa tytärtään takaisin kotiin päin.

Elena ei vastustellut, mutta ennen kuin hän ehti nousta lapsen viereltä tipahti pieni kyynel lapsen poskelle. Se oli ensimmäinen kyynel, joka oli koskaan vuodatettu tämän pikkuisen tähden.