NeitiNerlie.net

Nerlie's little corner of art

Viimeinen tanssi

--------

Lapsien nauru kantautui muun juhlahälinän yli heleänä ja kirkkaana. Pienet tytöt valkoisissa mekoissaan ja pojat hienoissa puvuissaan juoksentelivat kilpaa veden rajassa. Aikuiset seurasivat sivusilmällä lasten touhuja kiirehtien samalla koristeluiden ja ruokien parissa.

Päivä oli pilvetön ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Kaiken kaikkiaan loistava päivä luypautua toiselle loppuelämäkseen. Juhlavieraita oli saapunut paikalle kymmenkunta ja kaikki auttoivat innolla häiden viimeistelyssä. Kaiken pitäisi olla valmista, kun hääpari saapuisi paikalle.

Sieltä kaksikko tulikin. Käsi kädessä rantaviivaa pitkin, morsian häikäisevän valkoisessa puvussa ja sulhanen komeassa frakissaan. Kumpikin tuntui säteilevän kirkkaammin kuin itse aurinko.

Aurinko jaksoi hymyillä kilpaa avioparin kanssa läpi koko vihkiseremonian ja kakkutarjoilujen. Mutta lopulta kirkas valopallo luovutti pilvien alkaessa valua sen eteen. Ja yhtäkkiä taivas oli täysin musta. Verra alkoi tulla kaatamalla, ja juhlavieraat juoksivat yllätyksestä kiljahdellen tanssilattiaa peittävän katoksen suojaan.

Pian alkoi kuulua kauhistuneita kirkaisuja ja juhlavieraiden sormet osoittelivat merelle. Siellä kohosi suuri, uhkaavan tumma, vesiseinämä. Hyökyaalto.

Kauhun väristykset kulkivat jokaisen läpi, jotkut lähtivät juoksemaan ja toiset jäivät lamaantuneina paikoilleen tuijottamaan lähestyvää vesiseinämää. Pakokeinoa ei ollut, takana kohosivat jyrkät kallionseinämät, ja ainoa keino päästä ylös kallionkielekkeelle oli muutaman sadan metrin päästä löytyvät jurkät kiviportaat.

Aalto saapui uhkaavan hiljaisena rantaan ja peitti pian alleen pakokauhuiset kirkaisut. Painavat vesimassat heittelivät ruumiita kevyesti, kuin ne olisivat olleet pienen lapsen leikkikaluja.

Kun meri vihdoin rauhoittui ja aurinko alkoi kurkistella pilvien takaa, ei valopallomme löytänyt jälkeäkään siitä iloisesta juhlatunnelmasta, joka vielä hetki sitten oli hallinnut rantaa.

Meida kulki pitkin tummana vellovan veden rajaa ajatukset kovin synkillä poluilla. Tyttö oli jälleen karannut kotoa. Karannut, koska he olivat taas sulkeamssa häntä siihen laitokseen. Ei hän ollut hullu. Heillä oli jonkinlainen juoni hänen päänsä menoksi. Raahasivat jatkuvasti siihen kirottuun rakennukseen ja höpisivät mitä sattuu yrittäen muka auttaa. Ei kukaan sellaista jaksa.

Niinpä Meida oli lähtenyt. Häipynyt keskellä yötä ja paennut täpärästi. Nyt hän oli eksynyt, mutta se olikin parempi kuin kotiin jääminen. Tosin tummista pilvirykselmistä päätellen kohta puhkeaisi myrsky, eikä se olisi maailman ihanin kokemus, kun sattui omistamaan vain pitkähihaisen paidan ja löysät housut.

Meida sai kuitenkin pian muuta ajateltavaa, sillä yhtäkkiä jostain kuului heleä naurahdus. Lapsi. Meida vilkuili ympärilleen, mutta kerään ei näkynyt. Pelkkää mustaa yötä.

Sitten ilmestyi tyttö. Pieni lapsi valkoisessa mekossaan heleästi nauraen. Tyttö viittoi Meidaa seuraamaan. Olikohan joku loukussa tuolla? Miksi tyttö tuntui noin iloiselta ja pirteältä?

Meida ei ollut ensin huomannut, että pikkutytön puku ei ollutkaan ainoa valkoinen asia. Itseasiassa koko tyttö hohti vaaleaa valoa, valkoinen puku oli vain ensin hämännyt. Meida ei kuitenkaan antanut pikku havaintonsa hetkauttaa. Ehkä tyttö todellakin tarvitsi apua.

Tyttö pystähtyi meren rantaan tuijottaen eteensä. Meidalla meni hetki, ennen kuin hän havaitsi merestä nousevan, kovia kokeneen tanssilattian. Se kökötti pienellä kalliokohoumalla yksinäisen näköisenä.

Meida seurasi uteliaana tyttöä, joka opasti hänet pieniä kiviaskelmia pitkin tanssilattialle. Heti kun Meidan jalat koskettivat lattiaa, ilmestyi tyhjästä lisää valkoisia, hohtavia ihmisiä. Kaikilla oli päällään kauniit juhlavaatteet ja naamallaan huolettomat, onnelliset hymyt.

Hohtava poika ilmestyi Meidan eteen ja tarjosi kättään tytölle. Tanssimaan? Meida tarttui epäröiden pojan käteen, ja poika alkoi heti viedä tyttöä. Ei kuulunut musiikkia, mutta yhtäkkiä kaikki hohtavat ihmiset olivat vallanneet tanssilattian ja keinuivat aaltojen kohinan tahtiin.

Meidan silmät laajenivat järkytyksestä, kun hänen katseensa osui merelle. Sieltä saapui suuri vesimuuri, joka pian hautaisi tanssilattian alleen. Hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaan tuijotti kauhuissaan lähestyvää vesimassaa. Kukaan hohtavista ihmisistä ei tuntunut huomaavan tuota tummaa seinämää.

Meida yritti lähteä juoksemaan, ehkä hän pääsisi vielä pakoon tuota tuhoisaa aaltoa. Mutta poika ei suostunut päästämäänirti. Hän tuijotti rauhallisesti tyttöä ja Meida tiesi, että poikakin oli nähnyt aallon. Muttei silti tehnyt mitään.

"Miksi..?" Meida kysyi käheällä äänellä tuijottaen pojan rauhallisiin silmiin.

"Ei tämä ole sinun paikkasi. Viemme sinut pois täältä", poika vastasi oudolla, kaikuvalla äänellä.

Hetken Mieda vain tuijotti poikaa, mutta pian onnellinen hymy valaisi neidin kasvot. Vihdoin pois täältä. Ja aalto pyyhkäisi jälleen tanssilattian ylitse.