NeitiNerlie.net

Nerlie's little corner of art

Magian mukaan

--------

Puut suhisivat toisilleen kiidättäen eteenpäin ennenkuulumatonta sanomaa. "Ihminen," ne kuiskivat toisilleen magian kielellä. "Pieni tyttö. Kuolemattoman matkassa. Etsivät enheirin johtajaa." Kuiskinta kuului yhä voimakkaampana. Jopa ihminen olisi voinut kuulla sen jo. Mutta ei ymmärtää. Kukaan tavallinen kuolevainen ei ymmärtänyt magian sihisevää kieltä.

"Tuota...Daren?" arka ääni kysyi käden tavoitellessa edellä matkaavaa poikaa. Daren kääntyi katsomaan pientä tyttöä takanaan kysyvä ilme kasvoillaan.

"Onko jokin hätänä, Alendra?" poika kysyi yrittäen pitää ärtymyksen poissa äänestään. Ihmiset olivat paljon heikompia, kuin hän oli muistanutkaan. Milloin piti pysähtyä lepäämään, milloin juomaan. Mutta tyttö oli jo tarpeeksi peloissaan ilman Darenin äksyilyäkin, joten poika hillitsi itsensä.

"Minä... Tai siis", Alendra epäröi, mutta rohkaisi sitten mielensä ja mutisi henkeä vetämättä, "ajattelin vain, että eikö sinulla ole lainkaan nälkä tai mitään?"

Tosiaan. Ihmisten piti syödäkin. Daren huokaisi tuskastuneena. Mistä hän hankkisi tytölle ruokaa tähän hätään? Pojallahan ei ollut pienintäkään aavistusta, oliko koko metsässä mitään ihmiselle syötäväksi kelpaavaa. Tokihan Daren voisi käyttää magiaa ja luoda Alendralle illuusion kylläisyyden tunteesta. Siinä kyllä oli riskinsä, mutta mitä muutakaan hän saattoi tehdä?

"Alendra, mitä sanoisit jos tehtäisiin pieni taikatemppu? Minä lausun muutaman sanan, ja nälkäsi on poissa, aivan kuin olisit juuri syönyt", Daren ehdotti ja tytön epäilevän nyökkäyksen jälkeen poika päästi suustaan muutaman sihisevän sanan.

Alendran silmät laajenivat hämmästyksestä, joka osoitte Darenille, että magia oli tehnyt tehtävänsä.

"Miten sinä sen teit?" tyttö kysyi innostuksen hiljalleen hiipiessä hänen mieleensä. "Osaatko muitakin temppuja?"

Daren huokaisi ja pyöräytti silmiään. "Jatketaan nyt vain matkaa", poika mutisi lähtien harppomaan syvemmälle metsään. Tyttö alkoi jo käydä rasittavaksi.

Darenilta meni hetki huomata, etteivät Alendran askeleet seurannetkaan. Poika kääntyi ympäri päästäen äreän murahduksen. Vieläkö se pentu tarvitsi jotakin?

Tällä kertaa tyttö oli jäänyt seisomaan paikoilleen naamallaan pättäväinen ilme. Ennen kuin Daren ehti ärähtää kysymyksensä, Alendra tokaisi tyynen rauhallisesti: "En tahdo takaisin kotin. Jään tänne, sinun seuraksesi."

Tämä tuli Darenille täytenä yllätyksenä. Tytön odottamattomien sanojen lisäksi toisen ääni tuntui paljon varmemmalta ja jotenkin vanhemmalta. Mihin katosi se arka tyttö, joka juuri hetki sitten ol tuossa seissyt?

"Et voi jäädä tänne. Shierre ei ole turvallinen paikka ihmiselle", Daren totesi yrittäen olla menettämättä malttiaan. Tuo tyttö oli päästään vialla.

"Mutta sinäkin olet ihminen", Alendra puolustautui uhmakkaalla äänellä. "Joen toisella puolella ei ole mitään tai ketään, joka odottaisi minua. Vanhempani ovat kuolleet, eikä orpokodista kadonneita lapsia etsitä muutamaa päivää kauempaa", tyttö jatkoi kuulostaen siltä, kuin asia olisi jo päätetty.

"Voin ehkä näyttää ihmiseltä, mutta sitä en todellakaan ole", Daren tuhahti päättäen puhua vihdoin täyttä totta. Ehkä tyttö pelästyisi niin, että muuttaisi siinä samassa mieltään. "Magian kosketus ei tee hyvää ihmiselle. Se juurtuu sisään ja saastuttaa sieltä käsin. Magia imee pois nälän, janon, väsymyksen... Kaiken mikä tekee sinusta ihmisen. Olen itse kokenut sen, ja voin sanoa, että se ei ole kovin miellyttävää", poika jatkoi yrittäen etsiä edes pienen pienen pelon hitusen tytön silmistä. Sitä ei kuitenkaan löytynyt.

"On jo liian myöhäistä. Puut puhuvat minulle. Ne sanovat, että on liian myöhäistä ja että minun on jäätävä", Alendra totesi jälleen täysin tyynenä. Tosin Daren saattoi havaita pienen voitonriemuisen pilkahduksen tytön silmissä.

Tyttö ymmärsi puita? Tieto järkytti Darenia, sillä se tarkoitti että oli tosiaankin liian myöhäistä. Magia oli jo ujuttanut lonkeronsa tytön sisään. Mutta miten se oli tapahtunut näin nopeasti?

Daren päästi puiden suhisevan äänen jälleen tajuntaansa. Raivokas sihinä tulvahti kovalla voimalla pojan mieleen. "Se on totta. On liian myöhäistä", puut sihisivät kilpaa. "Jos et olisi sulkenut meitä pois mielestäsi, niin olisit itsekin huomannut sen."

Daren käänsi katseensa takaisin tyttöön eikä juurikaan yllättynyt nähdessään voitonriemuisen hymyn toisen kasvoilla. Kai se sitten oli liian myöhäistä.

Poika pudisti päätään ja huokaisi alistuneena. "Ei kai sille sitten enää mitään muuta voi", hän totesi, ja siinä samassa Alendra jo halasi häntä tiukasti onnellinen hymy huulillaan.

"Kiitos", tyttö kuiskasi ja lähti hiljaa hihittäen juoksemaan puiden sekaan. Ehkä hän tosiaan kuuluikin tänne.